Myönnettäköön, että olen jälleen vieraillut IS:n sivuilla ja tuon sieltä jälleen linkkivinkin. Kas tässä. Linkin takana on siis listattuna niitä asioita, joita saattohoitaja on kuullut ihmisten katuvan eniten ennen kuolemaansa. Lista on kieltämättä ihan pysäyttävä, mutta vielä pysäyttävämpiä ovat ihmisten kommentit siihen liittyen. Oli oikeastaan mukava lukea listaa ja huomata, että useampi meistä oli sinne avautunut tunnoistaan, rehellisyys ja aitous tuntui hyvältä. Hyvä, että ihmiset ajattelevat näitä asioita, ja ajattelen toisinaan itsekin. Nythän sitä elää kuitenkin vielä ja on mahdollisuus vaikuttaa siihen, että ei olisi niin paljon kaduttavaa. Ajattelin tehdä nyt sellaisen top 5 listan asioista, mitkä mua voisi kaduttaa eniten (asiat eivät ole tärkeysjärjestyksessä).
1. Harmittaisi, jos eläisin elämäni muiden ihmisten vaatimusten enkä omien mielenkiintojeni/prioriteettieni mukaan.
Niin, tähän kysymykseen palaan itseni kanssa aika usein. Mä en (ainakaan omasta mielestäni) lukeudu siihen ihmisjoukkoon, joka tekisi asioita niin kuin vallitsevat yhteiskunnalliset ihanteet vaativat tai todistellakseni itselleni tai muille mitään. Silti tähän on pakko palata, sillä minulla on toisinaan valtava palo tehdä asioita ja haluan usein käydä itseni kanssa läpi sitä, minkä vuoksi asioita teen. Teenkö siksi, että itse haluan sitä vai siksi että näyttäsin itseni tai muiden ihmisten silmissä joltain. En silti kiellä etteikö tämä olisi vaikeaa. Itse olen kokenut ehkä yhtenä hankalimmista "omien prioriteettien noudattamisista" sen, että olen tehnyt lapset nuorena. Kun 22-vuotias on raskaana, niin sitä saa selitellä useassa tilanteessa. Se oli kuitenkin osa sitä mitä minä halusin ja olen päätökseeni enemmän kuin tyytyväinen.
Toisinaan haluaisin tosin kuitenkin elää vieläkin boheemimpaa elämää ja oman elämäni survominen tähän länsimaiseen oravanpyörään tuntuu niin valtavan järjettömältä ja tylsältä. Kysyn usein itseltäni ja mieheltäni, onko tämä sitä mitä me elämältämme haluamme. Se pohdinta on edelleen kesken. Vaihtoehtoja vaan on loppujen lopuksi hyvin vähän, tai olisihan niitä oikeastaan juuri nin paljon kuin on rohkeuttakin. Syy siihen miksi haluaisin elämältäni jotain aidompaa, johtuu siitä, että koen meidän yhteiskunnan arvostavan ihmisiä liikaa ulkoisten ja materiaalisten ominaisuuksien perusteella ja nostavan rahan ja sen tekemisen arvoasteikossa liian suureen asemaan. En haluaisi sellaisen ajattelutavan valtaavan omaa arvomaailmaani, lapsistani puhumattakaan. Loppujen lopuksi kaikki muu on kuitenkin turhuutta, paitsi rakkaus ja läheisten kanssa viettämämme aika.
2. En toteuttaisi omia arvojani
Kukaan ei ole täydellinen ja kaikki elävät aina joskus omia arvojaan vastaan. Tai riippuu tietenkin kuinka tiukaksi tai löyhäksi omat arvonsa asettaa. No, yllä oleva teksi liittyy osaltaan myös tähän. Mun prioriteetteja ovat perhe ja läheiset ihmiset ympärilläni. Kaikki muu on toisarvoista. Työ, opiskelut ja raha. Kaikkia niitä haluan, mutta sopivassa määrin, oikean kokoisina annoksina ja niin ettei niistä tule koskaan liian tärkeitä.
3. En tuntisi kiitollisuutta
En voisi olla onnellinen, jos en pystyisi olemaan kiitollinen elämästäni ja asioista, joita minulle on tapahtunut. Olisi kauheaa, mikäli keskittyisin vain elämän huonoihin puoliin. Kiitollisuuden avulla voi nähdä paremmin niitä hyviä asioita, joita on elämässään kokenut.
4. En uskoisi Jumalaan
Tämä kuuluu niihin omiin henkilökohtaisiin vakaumuksellisiin asioihin. Minulle on hirmuisen suuri kiitollisuuden aihe se, että olen löytänyt oman henkilökohtaisen uskoni, josta ammennan positiivisuutta, uskoa huomiseen ja luottamusta siihen, että myös huominen kantaa. Osaan toisinaan stressata ja pelätä asioita siihen asti, kunnes uskon ne Yläkerran hoidettavaksi. Se antaa perusturvallisuuden, jonka varassa on äärettömän hyvä elää.
5. En olisi rohkea
Väittäisin olevani aika rohkea. Vaikka en voi kieltää pelkääväni asioita, niin usein rohkeus voittaa pelkoni ja haluan tarttua uusiin tilaisuuksiin. Ja uudet tilaisuudet usein tuovat eteen uusia mahtavia ihmisiä ja hienoja "sen muistan aina" -hetkiä. Reissuni mm. Kiinassa töissä yksin raskaana ja kesäni aupairina Italiassa 17-kesäisenä välttävällä italian kielitaidolla eivät unohdu koskaan. Niistä jaksaa ammentaa iloja ja rohkeutta vielä tänäänkin. Jos kuitenkin menettäisin rohkeuteni, enkä uskaltaisi enää hypätä tuntemattomaan ja antaisi virran viedä, se kyllä harmittaisi paljon. Elämä on kuitenkin elämistä varten, tämä minun pitäisi muistaa ykköskohdan valintoja miettiessäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti